tiistai 8. syyskuuta 2020

Ajopuujalka tuo uutta ihmeteltävää

Tänä syksynä ei ole supersuosittuja Kirjamessut-tapahtumia eikä liioin matkustella kotimaan ulkopuolelle. Näitä ajatellen voisi ehkä kuitenkin yhdistää jotain...kuten vaikka Kirjan päivät -viikon ja rekkakuskien elämää.

Niin kauan kuin pystyn muistamaan on sana "rekkamies" tuonut mieleeni laulaja Matti Eskon. Tutun laulun kertosäe alkaa välittömästi soida mielessä...käykö sinulle samoin?

- Tuhansia töitä, valvottuja öitä

Viikkoja tiellä, saan asfalttia niellä

...hei rekkamies, mikä pitää miehen tiellä...

Rekkakuskit ovatkin tällä viikolla ajankohtaisia sillä sanamaija-kirjailija-kääntäjä-kuvataiteilija-omanelämänsärekkakuski Heli Laaksoselta on ilmestynyt uusi kirja Ajopuujalka. Teksti on tallennettu vaihtelevan maaston, omenapuun ja rekan somistamien kansien väliin. Se on ihana, hauskan hassu pieni romaani rekkaelämästä, ihmisistä, vaihtuvista maisemista, odottamisesta ja työstä, joka määrittää ihmistä enemmän kuin arvaakaan. 

Ajopuujalka on Kirjan päivien ainutlaatuinen nimikkoteos, sillä sen saa vain tämän viikon aikana 7.-13.9.2020 kaupan päälle kun ostaa kirjoja vähintään 15 eurolla. Tarkemmat tiedot kirjaa jakavista kirjakaupoista löytyy osoitteesta www.kirjanpäivät.fi - Joten tämä muuten onkin vallan oiva viikko ostaa joululahjakirjat valmiiksi ja jos tunnet vielä jonkun rekkamiehen niin Ajopuujalkahan on vallankin nappivalinta.

- Itse mietin aika ajoin, millaista on rekkakuskin työ ja elämä. Miltä tuntuu hypätä kohti korkeuksia, sinne yönsinisen Scanian näköalapaikalle. Rekkaan, jonka nuppi on toinen koti. Koskaan ei voi olla täysin varma, kuinka pitkä reissu on edessä, ketä kohtaat, mitä matkalla tapahtuu, meneekö kaikki hyvin. Olette yhdessä melkoinen yhdistelmä, kookas teiden valtias. Ylhäältä on hyvät näkymät kauas, Hakkapeliitat pyörivät alla, ratti narahtelee raskaan varmasti ja moottori jyllää mahtipontisesti. Elämäntapa - ja kutsumusammatti?

Mitä tiedät rekkaelämästä?

Kaikilla meillä on ainakin jotain mielikuvia, jollei suoranaisista faktoista voisikaan puhua. Heli on koostanut Ajopuujalka-kirjaa mm. omien kokemuksiensa kautta ajalta, jolloin hän liftasi rekkakuskien matkaan - tallensi näkemäänsä ja kokemaansa. Suuremmat ja erikoisemmat autot lienevät muutenkin Helin mieleen, kun kotipihaltakin löytyy auringonkeltainen persoonallinen menopeli, vanha pölypussikauppiaan kuormuri. Tämän uniikin runokuormurin nimi on muuten knappikukkane.


Virkkune kuski ja menopeli, joka takuulla erottuu liikenteessä.

Sanamaijalle varsinainen idea kirjaan syntyi jo kuusi vuotta sitten. Kirja oli valmis vuoden 2020 alussa ja julkaisu piti olla huhtikuussa, mutta...("en-sano-sitä-sanaa", jonka kaikki jo tietävät ja joka muutti julkaisupäivää.) Kirjajulkkarin odotuksesta tulikin kevään kuluessa "yhdenlaista rekkaelämää". Odottamista, odottamista, odottamista...jonoa on ja on, mutta mikään ei tunnu liikkuvan, mitään ei tunnu tapahtuvan.

No nyt kirja on saatavilla, itseasiassa maanantaina 7.9. sen nappasivat jo nopeimmat mukaansa kirjaostoksilta.


7.9.2020 ilmestyi tämä Helin uutuuskirja Ajopuujalka.


Yönsininen Scania ja askeleen päässä näköalapaikka.


Toinen koti. 
- Aina on kiire, aina odotetaan jotain, lähdetään, matkataan, saavutaan perille.

" Ko mää olen tiän pääl, mää en eres muist, et asun jossa. Eik ol jännä? 

Mitä Ajopuujalassa tapahtuu?

Kirjan tarina starttaa rekkajonosta, jossa rekkakuskit Paki ja Eki sekä kaunis Kane istuvat rekoissaan odottamassa jonon liikkumista tunteja, päiviä, viikkoja. Millä tavalla sitä silloin sitten koitetaan viihtyä? Aika kulkee mutta ei kulu. Mitään ei satu, mutta koko ajan tapahtuu. Rahtareiden lisäksi ajopuuna elämän virrassa uivat lapualainen adonis, savolainen tosikko ja pinkeä työvoimaviranomainen 2070-luvulta. Rekkametsässä kukkii rento puujalkahuumori, runous ja omenapuu.

- Itte tarinan kirjoitin yleiskielellä - siis suomeksi! Mut rahtarit Paki ja Eki sekä Kane puhu siin tätä tuttu lounaismurret, Heli valottaa.

Murretta on aina hauska lukea, sillä se tuo aivan toisenlaista tunnetta lukemiseen, sisältöä tarinaan ja ihmisille vahvan oman persoonan.

- Näitte muitte murteitten kirjottamises auttova kiuruvetine runoilija Merja Toppila ja lapualaislähtöne pesunkestävä paavopesusiäni, monilahjakas Antti LJ Pääkkönen, Heli jatkaa.

Voi kuinka lukijana nään aivan sieluni silmin sen hetken kun Eki veivaa Suomi-rokkia plyyssihytissään, löytää Dallapé-orkesterin jenkan...ja pian kasetilla Kaija Koo kysyy, kuka keksi rakkauden. Musiikki on oivaa matkaseuraa. Wunderbaum heiluu, tyhjä energiajuomatölkki kolisee takana, makea banaaninkuori tuoksahtelee ilmassa ja kertakäyttömukissa näkyy kahvin jättämät renkaat. 

" Köpötän onkilammelle ja kahlaan napaan asti, riisun vasta vedessä, huuhdon ruutupaitaa ja housunrepaleitani ja itseäni syyskylmässä vedessä. Kane tulee heittämään rannalta saippuan, Sunlightin palan, joka antaa toivoa, että universumissa voisi olla jotain muutakin järkevää jäljellä.

Lähes aina rekkakuski mielletään mieheksi, mutta kirjan Kane on nainen - jännä hahmo, joka on aina tykännyt mennä eteenpäin ja rakastanut sitä, että maisema vaihtuu ikkunan takana. Rahtarikaveri Ekin olemukseen kuuluu revonruskea parta, valuva olemus ja silmät...niiden väriä hän anelee Kanea tarkentamaan...ja Pakia nolottaa. Paki tuo elämäntapapullea mies on helppo kuvitella vahvoine kulmineen työkaluliivissään tuijottamaan tapahtumia. Heli osaa oikeasti kuvailla tilanteita mielikuvituksella, vivahteikkaasti ja niin aidosti, että ikävämmätkin kohdat tuntuvat hurjan todellisilta kuin olisi itse istunut kuskin penkissä rattia käännellen. 

" Tääl o menny koko elämä toiselt kanavalt ohitte. Mää juur tajusin, et munst olis voinu tulla vaik mitä, vaik... isä. Kummone isä mää olissin mahtanu olla? Eki nappaa lähimmän esineen, sydänvuoan, ja hyssyttelee sitä.

Olen kuin mukana tarinassa, vaikken olekaan kuin tarinan seuraajan roolissa. Täytyy vaan todeta, että jännästi Heli aina heittäytyy uusien aiheiden äärelle. Tämän kirjan luettuani olen askelta edempänä itselleni vieraassa maailmassa. Ja tässä sivussa tiedän mm. vastaukset kysymyksiin: Mikä lintu tykkää vanhasta pullasta - Korppukotka. Mikä on kiinalaisten lempihedelmä? Pandariini. Niin ja että valehtelijoillekin on olemassa ihka oma kuukausi - se on narraskuu!


Sain sopivasti käsiini pienen otoksen, mitä löytyi erään Scanian nupin kätköistä.


Rahtaritavaraa.


Matkamuisto taukopaikalta. Jättikäpy on kaunis joulukoriste pienin tuunauksin tai ihan vaan sellaisenaan.

" Villin luonnon rauhan katkaisee jyrinä. Tuttu ja raikas. Jokin suuri rytyyttää vanhaa tietä pitkin vaivalloisesti, ei pääse muutamaa kymmentä metriä lähemmäksi – maantiepuutarhamme katkaisee kulun. Auto sammutetaan, ovi lyödään kiinni ja kuski lompsii lähemmäs. Mekin kuljemme kohti uteliaisuuksissamme – ja totisesti saamme nähdä rekkaa vuosikymmenten edestä: leveä, korkea, jumalattoman punainen, tuhansilla ledeillä valaistu tuulitunnelimuotoiltu herkku. JOULUREKKA, sykkii kyljessä Kulkusten tahtiin.


On muuten varmaa, että tänä syksynä monella on aikaa lukea entistä enemmän ja kirja on takuulla suosittu lahjatoive kun kirjettä joulupukille kirjoitetaan. (P.S Eki ja Paki -nimiset jouluvävyt ovat muuten tuttuja hahmoja Helin somekanavilta. Oletko nähnyt kyseiset kynttilähahmot?)

- Oletko jo hyödyntänyt Kirjan päivät -viikkoa?

lauantai 5. syyskuuta 2020

DIY - Näin voit hyödyntää vanhoja pihavaloja

Ajattelin tulla vinkkaamaan juuri nyt, kun monet tekevät pihahommia, siivoavat kesää pois ja tekevät tilaa syksylle, mitä kannattaa tehdä rikkinäisistä valoista.

Minä yritän aina kierrättää kaikkea mahdollisuuksien mukaan ja sitä on tämäkin vinkki. Auringosta valovoimansa ammentavat lamput ovat jostain syystä tulleet tiensä päähän, eikä ne enää toimineet. Mietin mitä niistä voisi tehdä ja katseen kiinnittyessä kauniisiin lasipalloihin sain loistavan idean. 

- Ainakin omasta mielestäni :D 

Näistä tulisi rautalangan avulla roikkuvat kukkapullot!


Koukussa valoon. Nämä ovat olleet pihavaloina kauniit, jo sielläkin hitusen tuunattuna. Varjostimet tekivät sopivasti viimeisen silauksen ilmeelle.


Illalla lamput syttyvät tai sitten eivät. Nämä ovat jo parhaat päivänsä nähneet.


Valoista löytyi hyviä osia jatkokäyttöön, nämä kirkkaat lasipallot.


Rautalangan avulla sain lasipulloihin ripustuslenkit.


Syksyn antimista löytyi kauniit kukat uusiin pullomaljakoihin. Rautalangatkin jäävät liki näkymättömiin.


Auringonkukat ovat joka syksy yhtä valloittavia. Keltainen on perinteinen auringonkukan väri, mutta tämä terran, tiilen punainen on kuitenkin varsin kaunis. Asetelmia voi vaihtaa pihan antimista aina uudelleen ja uudelleen. Jouluna tässä voisi olla kuusenoksa ja pari koristetta.


- Mitä pidät tästä asetelmasta?

perjantai 28. elokuuta 2020

Kiitos vinkeistänne - tällainen enkelistä tuli

Muutama päivä sitten poikkesin ensimmäistä kertaa tutustumaan Ristinummen (Pöytyä) luonnontilaiseen hautausmaahan. Sen historia ja tietynlainen salaperäisyys jäi pitkäksi aikaa mieleen. Miten pienen ruohottuneen tienpätkän päässä saattoikin olla hautausmaa, joka oikeasti on kuin normaali metsä. Vain kaunis portti sepän takomin rautaosin kertoo, että kyseessä on jotain muuta. Varovaisesti avaan portin, jonka takaa paljastui haarottuva metsäpolku, aaltoilevat ketunleivät ja vehreyttä silmän kantamattomiin. Paikalla ei ole ristinsielua vai onko sittenkin ristin sielu? Metsässä on näkyvissä kaikkiaan 12 erottuvaa hautaa. Siellä ristit taittuvat aikaa myöden, sammal valtaa alaa ja lopulta ihminen katoaa lehtomaiseen metsäpohjaan. Oliko kaiken koetun jälkeen sattumaa että kotimatkalla mukaan lähti enkeli?

Kotimatkan varrella on sopivasti Pimee Vintti - Vanhan ajan suloinen sisustuskauppa. Vintillä on kaikkea mahdollista vanhaa tavaraa ja jokainen kävijä löytää sieltä taatusti tuttuja esineitä. Paikassa herää muistot ja mikä parasta saattaa löytyä aina jotain ostettavaa vaikkei suorastaan etsisi mitään. Tällä visiitillä mukaani lähti enkeli - 60 cm korkea kynttilänjalka. Siinä oli jotain joka vaan vetosi enkä voinut jättää sitä. Harvemmin käy niin, että juuri ostettuja kynttilänjalkoja lähtisin heti muuttamaan suuntaan tai toiseen, mutta nyt kävi. Enkelin punainen mekko ei iskenyt silmään, eikä oikein ilmekään. Enkeli oli jotenkin liian väritön vaaleine hiuksineen ja ihoineen punaiselle mekolle. 

Oli aika -facebookin ja -instan puolella kyselin vinkkejä, kuinka muutella enkeliä, sillä itse olin hieman hakoteillä tuunauksen suhteen mitä säästää ja mitä muuttaa. Lopulta summasin ehdotukset sekä omat ajatukset, ja jotain uutta luukkia sainkin aikaiseksi. Tässä on nyt esillä lopputulos, johon pitkien pohdintojen jälkeen päädyin.

" Kiitos ja anteeksi!

Kiitos kaikille, jotka lähetitte hyviä ehdotuksia ja anteeksi alkuperäisen ilmeen tekijä, että muutin lähes kaikkea. Tästä tykkään nyt sanoisinko "enemmän". Muuttelu ei ole ihan helppo, sillä homma pitää mennä ns. kerralla maaliin. Kun lähtee maalaamaan ei paluuta alkuperäiseen enää ole. Pitää vaan kaivaa esiin vahva mielikuva, miltä näyttää jos nyt teen näin tai noin. Hauskaa sinänsä, että vanhoja esineitä voi helposti muutella mieleiseen suuntaan eikä aina tarvitsekaan laittaa kiertoon, jos joku sävy ei miellytä.

Tässä ei ole niin sanotusti oikeaa tai väärää, sillä makuja on monia. Yksi tykkää taatusti alkuperäisestä ja toinen muutellusta versiosta. 

- Mitä sinä olet mieltä kumpi parempi - alkuperäinen vai muuteltu?


Alkuperäinen katse oli minusta liian unelias.


Punainen mekko tavallaan kaunis sävy, mutta ihonväriin nähden liian kova.



Mikä on enkelille paras hiusten väri - tätä pohdin pitkään.




Pientä keskittymistä vaati maalausjärjestys. Mitä maalataan ensin ja mitä sitten peitellään.


Siivet ja kynttiläalusta tuli maalattua mattakullalla.


Hameen sävyksi tuli kahta väriä. Ensin pohja antiikkikullalla (jossa on hieman erottuvia kimaltavia hippusia) ja päälle kromia elävöittämään ja tuomaan varjoja.


Silmät saivat syvän vihreän sävyn ja mustat rajaukset sekä huulet tummempaa punaa. Maalauksessa käytin tussia, vanupuikkoja, hammastikkua, tulitikkua ja (ikävä kyllä) huonoa pensseliä.


Hiuksien vaaleus ei enää ollutkaan liian vaalea vaan jotenkin täydellinen.



Koska kerralla laitettua maalia ei enää niin helposti poisteta, koitin tarralla kulmakarvoja. Kulmat antavat aina lisäilmettä. Ne saa pois, jos siltä tuntuu. Ja ripset, niitä taidan tunkea aina kaikille.


Siivet ja puku on spraymaaleilla tehty. Kasvoissa käytin akryylivärejä.


Tunnelmaa pimeneviin iltoihin.


tiistai 18. elokuuta 2020

Pitkä odotus palkitaan - lopulta!

Kevät on jo kaukana ja aletaan olla melkein syksyn korvilla. Mutta, palataanpa hetkeksi tuonne kevään kuvioihin, aikaan jolloin puhkuin tuttuun tapaan intoa kukkien, pihan ja puutarhan kanssa. Hetkiin, joissa kaikkea suunnittelee, unelmoi ja vähän uuttakin tulee kokeiltua. Tänä vuonna, erikoisena keväänä päätin kokeilla jotain, jota olen aina ihaillut muilla, mutten koskaan saanut itse aikaiseksi. Kaikenlaisiin erikoisempiin kasveihin tykästyneenä päätin nimittäin kokeilla kuinka avokadon kasvatus onnistuu. 

Alkuaskeleita otettiin maaliskuussa (klik) ja ilmassa oli kieltämättä suuria odotuksia. Avokadon siemenen laitoin vesilasiin juurtumaan tarkalleen 24. maaliskuuta. Hiljalleen siemen alkoi haljeta ja vapun korvilla oli näkyvillä juurta. Odotin kuin kuuta nousevaa, että jotain vihreääkin alkaa pilkistellä, mutta ei. Olin jo vähällä luovuttaa ja heittää koko siemenen roskiin, mutta kesäkuun lopulla laitoin sen kuitenkin multaan, kuin kokeeksi. Pikku hiljaa se kaivattu vihreys alkoi nousta pintaan ja nyt, kun mennään hyvää matkaa elokuuta, alkaa jo olla melko kiva kasvin alku selvässä kasvun vauhdissa. En tiedä, onko kevät parasta aikaa tässä kokeilussa vai voiko sitä koittaa milloin vain, mutta luultavasti seuraavat kokeilut siirrän suosiolla ensi keväälle. 

Vaikka avokadoni on vieläkin laiha ruippana voi tässä tuntea pientä erävoittoa. Se mikä näytti mahdottomalta on sittenkin onnistunut. Suosittelen kokeilemaan. On tämä ollut kärsivällisyyttä opettava projekti. Aina tätä hoetaan ja tottahan se onkin; Odottavan aika on yllättävän pitkä. Tämä kevät ja kesä on ollut hyvää aikaa oppia pitkäjänteisyyttä. 

Tätä avokadon kasvatusta suosittelen kyllä lastenkin kanssa kokeilemaan ja mikä olisikaan mukavampaa kuin viedä kyläreissulla tuliaisiksi itse kasvatettu avokadokasvi.

- Oletko sinä onnistunut avokadon kasvatuksen kanssa tai kenties saanut jonkun toisen kasvattaman kasvin lahjaksi?


Tässä se nyt on ensimmäinen avokadon siemenestä kasvuun saatu kasvi.


Tulitikkuaski antaa hieman käsitystä, kuinka pitkäksi kasvi on ehtinyt venahtaa.


Tässä kuvaa kesäkuulta, jolloin olin valmis luovuttamaan, mutta päätin kuitenkin kokeilla kun juuri oli jo puskenut vankasti esiin.



Kesäkuun lopun suuria toiveita.

" Pitkä odotus palkitaan


Elokuun puolivälissä. Pitkä on matka maaliskuulta tähän päivään eikä vieläkään tämän suurempaa lopputulosta. Kokeilun kautta kuitenkin ensimmäinen onnistuminen.

maanantai 10. elokuuta 2020

Tiedätkö mikä koira tämä on?

Aina silloin tällöin joku kysyy; Oletko kissa- vai koiraihmisiä? Tässä kohdin on ihan sama kumpi on varsinainen vastaus jota haetaan sillä tällä kertaa saattaisit hyvinkin olla koiraihminen.

Meidän perheessä on juuri nyt koira, mutta on ollut myös monia muita lemmikeitä kuten kissa, papukaijoja, sammakoita, kaloja...ja nyt on kaksi uutta koiraa. Näille tulokkaille riittää hoidoksi vain se, että jaksaa pyyhkäistä pölyt silloin tällöin, sillä kyseessä on posliiniset laivakoirat!

Kesän seikkailuilta on tarttunut matkaan jotain kauan etsittyä, jota voi vihdoin kutsua myös nimellä "löydetty aarre". Monien etsintöjen jälkeen kohdalleni sattui nimittäin osumaan mitä kaunein merimiestarinoista muistuttava posliininen koirapari. 


Nämä koirat bongasin aikanaan Porin asuntomessuilla.

Tunnetko nämä posliiniset koirat?

Posliiniset koirat ovat tunnettuja etenkin rannikkokaupungeissa. Tässä postauksessa yksi koirapari on kuvattu Porin asuntomessuilla, toinen Turun Käsityöläismuseossa ja kolmas - se on kesällä tullut uuteen kotiinsa.

Posliinisia koiria on valmistettu Staffordshiressä Englannissa ja siitä kantautuu nimi "Staffordshire-koirat". Koirat saivat hahmonsa 1800-luvulla ja olivat rodultaan useimmiten cavalierkingcharlesinspanieleja - kuningatar Viktorian lempikoirarotu, pieni ja reipas seurakoira. Staffordshiren koiria pidetään alkuperäisinä, vaikka alunperin idean kerrotaan lähteneen Kiinasta, josta Foo-koiria tuotiin matkamuistoina.  

Merimiesten mukana koirat ovat tulleet koteihin matkamuistoina. Koiria on monen kokoisia, mutta aina niitä on kaksi ja koirat ovat toistensa peilikuvia. Antiikkilikkeissä ja kirppareillä törmää joskus yhteen koiraan, mutta laivakoiria kuuluu olla kaksi. Kummallista sinänsä, että itse olen löytänyt aina "oikean" puolen koiria. Herää kysymys; Hajoaako ne vasemmat enemmän vai mitä niille oikein tapahtuu?

Koirat voivat olla tulitikkuaskin kokoisia tai näyttäviä korkeita järkäleitä. Tyypillistä on valkoinen väritys, pilkullinen kuviointi ja kultainen kaulapanta, jossa talutushihna. Selkäpuolella ei koristelua olekaan, sillä koiria on tarkoitus katsella etupuolelta.

Ennen vanhaan laivakoiria käytettiin ikkunalla - jos talon isäntä oli merillä koirat katsoivat ikkunasta ulos ja kun isäntä oli kotona koirat katsoivat sisään asuntoon. Jonkun tarinan mukaan vaimon rakastaja tiesi, mikä on talossa "tilanne". Tosin on koirilla sanottu olevan muukin tarkoitus, josta voit lukea enemmän tästä linkistä.

Yhä vielä, kun kuljet satamakaupungeissa, saatat bongata ikkunoilta laivakoirat. Välttämättä omistajilla ei ole mitään suoraa yhteyttä merenkulkuun sillä koirista on kiinnostuneet myös ajattomat sisustajat. Aitoudesta on vaikeampi päästä selville, tosin sillä ei aina lienekään se suurin painoarvo. Esineellä on tarina - joku ne on aikanaan Englannista tuonut. Lyhyesti asiaa tutkineena sanoisin; 

" Olisipa kiva haastatella vanhoja merimiehiä näistä koirista!



Tämän kuvan hämyisä huone ja koirat ikkunalla löytyvät Turun Käsityöläismuseosta.


Nämä ovat minun koiriani - uusimpia löytöjä, jotka ovat täynnä ainakin mielikuvituksen värittämiä tarinoita. Tulitikkuaski antaa viitettä koirien koosta.



Vielä ei ole selvää, minne koirat jäävät istumaan, mutta jonnekin ne sopivasti sujahtavat.

- Onko posliiniset laivakoirat sinulle tuttuja?
- Oletko kenties nähnyt merimiesten kodeissa?

sunnuntai 2. elokuuta 2020

Löytö! Suloinen kesäkahvila ja myllyllinen aarteita

Luin sanomalehteä ja silmiin osui juttu Pöytyän Riihikosken Vanhasta Vehnämyllystä. Jo nimikin antaa viitettä iästä, sillä myllyrakennus on valmistunut 1936 ja siellä valmistettiin jauhoja lähes tauotta vuoteen 2017 asti. Sana kulkee - lyhyessä ajassa siitä on tullut vanhojen tavaroiden harrastajien ja keräilijöiden suosikkikohde. 

Huolimattomuuksissani kadotin lehden, vaikka jutun pariin piti vielä palata. No, eihän siinä muuta voinut kuin lähteä ottamaan selvää paikan päälle, millainen nähtävyys oli kyseessä. Hämmästelin itsekseni, kuinka en ollut myllystä ennen mitään kuullut. Näin elokuussa voi kuitenkin todeta "vielä on kesää jäljellä", joten ehdin vinkata muutamalla kuvalla tästä kesäkohteesta, jos vaikka kiinnostut.

Myllyllinen aarteita odottaa 

Kaikkien, jotka rakastavat vanhoja esineitä ja niiden tarinoita kannattaa suunnata Riihikoskelle, sillä Vanha Vehnämylly on todellinen aarrearkku. Siellä historia vyöryy eteen jokaisen esineen kohdalla. Jollei nyt ihan omana tuttuna juttuna niin muistaa ainakin vanhempien tai isovanhempien ajoilta ehkä jopa vielä kauempaa. Myllyn nykyinen omistaja Petteri Uusalo on kolmessa kerroksessa tuonut taitavasti menneisyyden tähän päivään.

Myllyssä voi fiilistellä mitä jännimpiä esineitä ja pähkiä, mitä itse niistä muistaa. Sieltä saattaa löytyä sopivaa ostettavaa vaikkei olisi suoranainen keräilijä. Kaikki esillä oleva ei kuitenkaan ole myynnissä vaan osa on omistajan omaa kokoelmaa. Kysymällä selviää ja mikä parasta esineille saa kuulla mielenkiintoisia tarinoita.

Kauniina kesäpäivänä sorsat uivat vesitynnyrissä ja ulkoseinällä kerällä oleva piikkilanka ruostuu kiehtovasti omia aikojaan. Sisällä yhdessä nurkkauksessa eletään 70-lukua ja asetelmien esineissä on monelle tuttua, riemukasta väri-ilottelua. Seiniä peittävät hyllyt täyttyvät leluista, kannuista, lasipurkeista, säästölippaista, kahvipannuista, astioista, valaisimista, radioista, levyistä, kirjoista, peleistä, koriste-esineistä...melkeinpä mistä vain. Pientä ja suurta.

Ulkoilma pääsee sisään suloisen kesäkahvilan kahteen suuntaan auki olevista ovista. Samalla voi seurata, mitä ulkona tapahtuu. Kahvilassakin seinät ovat täynnä historiaa lattiasta kattoon. Tämä on paikka, jossa ei tarvitse kahvin ja korvapuustin nauttimisen lomassa tuijotella kännykkää. Tilassa riittää ihmettelemistä kerrakseen.

Vanha Vehnämylly on avoinna vielä elokuun viikonloput, joten myllykahville ja tutkimusmatkalle ehtii kauempaakin. 


"Measure twice, 
cut once

Minun silmääni iskee vanha koulussa käytössä ollut tauluviivain. En edes muista, mille vuosille se sijoittuu, mutta päätän kysyä hintaa. Petteri ilmoittaa, että hänellä on esineeseen jonkinmoinen "rakas esine - harvoin tarjolla" -suhde. Arpikoi hetken hintaa ja yhtäkkiä huomaan olevani kouluviivaimen uusi omistaja. Tälle vanhalle viivaimelle tulee olemaan todellista käyttöäkin - sillä aina kun DIY-prokkiksissa iskee tarve pitkälle viivaimelle käytän vatupassia. Niinpä siinä sitä sitten on mittailtu ja vedetty viivaa kerta jos toinenkin.

"Katso viivaimen kuva 
Oli aika -blogin instargramin puolelta, 
jos vaikka muistat milloin sitä on käytetty?!

Jos kiinnostuit - löydät Vanhan Vehnämyllyn Riihikosken keskustasta (Myllykuja 6), n. 1/2 tunnin ajomatkan päässä Turusta. Myllyssä on kesän aikana ollut mm. peräkonttikirppiksiä, monenlaisia menopelejä, kokoontumisia ym. - varmasti ensi kesänäkin. Kannattaa seurata!


Myllyn kesäkahvilassa voi herkutella myös historialla. Tiskin takaseinä tuo mieleen vanhan ajan kaupat.


Mylly ulkoa. Avoimet ovet vievät kahvilaan.


Kahvilan värikkyys näkyy ulos asti.


Piikkilangasta voi tehdä monenlaisia DIY-koristeita - esim. kransseja tai mobileita.


Värikästä 70-lukua parhaimmillaan.


Tässähän se aika kuluu, kun tutkii hyllyjen aarteita. Sanoisinpa, että melkein sokaistuu runsaudesta.


Kuvan vanha "puhelinkupla" tuo mieleen, kuinka kaverin kodin eteiseen oli joskus tehty puhelinkoppi ja puhelin sijaitsi todellakin tuossa kopissa kuin ennen julkisissa tiloissa konsanaan. Aika erikoinen näky. Koskaan en ole kellään muulla nähnyt vastaavaa. Tänä päivänähän se vasta hauska olisikin.


Näistä ovista pääsee kulkemaan iloisesti narahtelevilla lattioilla ja tutustumaan menneisiin vuosikymmeniin tuhansien esineiden voimalla. Aikamatka kutsuu.


Sisällä yllättäviä esineitä on todella paljon.


Takavuosien keppari.


Ikkunanäkymiä. Melkein voisi olla jonkun koti-ikkuna.


Peli valmiina, mutta voisihan tästä tehdä pöydänkin. Katso malli tästä.


 Tästä tavarapaljoudesta ihastuin vanhaan jalkalamppuun. Sellaista olen etsinyt, mutta se ihan prikulleen oikea ei ole vielä osunut kohdalle.


Portaita riittää. Musiikin ja vanhojen flippereiden ystävien kerrokseen saa jo tarpoa useammat askelmat.


Vanhoja astioita on tietysti esillä. Vihreä lasi on kaunista.



Voi ei, kuka muistaa juoneensa drinkin, jossa on ollut joku näistä tikuista?