perjantai 22. helmikuuta 2019

Kevättä odotellessa oli aika poiketa teatteriin

Seison ylioppilaskuvani vieressä. Ympärillä on tuttu ympäristö, tutut ihmiset. Ja me kaikki tunnemme toisemme. Elämme vahvasti siinä hetkessä, siinä päivässä, mutta yllättäin mummu päättääkin lähteä aikamatkalle. Hän palaa menneisyyteen. 

Tulee epätodellinen olo ja hämmennyn. Olen reilusti +20, mutta varsin yo-kuvani näköinen. Yhtäkkiä mummu katsoo valokuvaani ja alkaa kertoa minulle, kuka kuvassa on. Hämmennyn entisestään ja yritän tuijottaa häntä syvälle silmiin. 
- Se olen mi-nä. Siis minä täs-sä ja tuos-sa.

Lempeä hymy huulillaan hän jatkaa kertomistaan ja minä olen ilmaa. On tullut se hetki, jolloin katoamme yhä kauemmas toisistamme.

Kuinka elävästi tämä omakohtainen muisto palasikaan mieleeni, kun poikkesin Turun Kaupunginteatteriin katsomaan 31. tammikuuta ensi-iltansa saanutta Katoava maa -näytöstä - pitkän avioliiton hieman rösöinen, mutta kuitenkin syvää kunnioitusta ja rakkautta huokuva kuvaus. Rakkaustarinaa kuljettaa eletyn elämän asiat, mutta samalla seurataan etenevää muistisairautta. Miten arkiset kuviot muuttuvat, kun alzheimer tulee kuvaan. Pitkä suhde pitää sisällään paljon kauniita jaettuja muistoja, mutta kaikkea ei kuitenkaan ole tuotu päivänvaloon. Alkaa tulla kiire, sillä aina ei voi odottaa huomiseen.

Näin helmikuussa päivät ovat jo kummasti valoistuneet, 
mutta koska en vielä pääse keväisiin pihatöihin, 
oli aika nauttia teatterista

Ehdinkö teosavaukseen?

Koska tiedän muistisairauksista vain vähän olin kiinnostunut teosavauksesta, jotta näytös aukeaisi vielä paremmin. Toki oma hieno lisänsä on tavata itse näyttelijät. Turun kaupunginteatterissa teosavauksia isännöi useinmiten teatterin taiteellinen johtaja Mikko Kouki, kuten tässäkin teatteripäivässä (14.2.2019).

Syöksyin töistä suoraan varsinaisen näytöksen alkuun, enkä ehtinyt teosavaukseen mukaan, mutta uskon, että tässä kohtaa olisin saanut aiheeseen uusia näkökulmia. Jatkossa pidän tämän mielessä, sillä teosavaukset ajoittuvat yleensä aiheena olevan esityksen yhteyteen ja niihin on vapaa pääsy. Teosavauksista tiedotetaan aina teatterin sivuilla.

Katoava maa -näytelmän päärooleissa nähdään Marja-Leena Kouki (Helena) ja Juha Muje (Aarne). Sekä nuorena Helenana Miila Virtanen ja Aarnena Joonas Snellman. Näytöskuvat: Otto-Ville Väätäinen.

Katoava maa

Satu Rasilan ohjaaman Katoava maa -näytelmän päärooleissa nähdään Marja-Leena Kouki (Helena) ja Juha Muje (Aarne). Sekä nuorena Helenana Miila Virtanen ja Aarnena Joonas Snellman.

Samuli Edelmannin äiti Marja-Leena Kouki ja Juha Muje ovat molemmat virallisesti eläkkeellä, mutta heillä molemmilla on takanaan työvuosia Turun Kaupunginteatterissa. Suosittujen näyttelijöiden saaminen samalle lavalle on varmasti yleisölle mieluinen uutinen. Karisma täyttää salin ja viesti käy iholle pelottavankin hyvin. Pienet hiljaiset hetket syventävät katsojan tunnetilaa ja juonessa elää huomaamattaan vahvasti mukana. Kiinnostavaa on tutustua myös hiljattain valmistuneisiin uusiin näyttelijäkasvoihin Miila Virtaseen ja Joonas Snellmaniin. He kuljettavat avioliittoa nuoruuden ristiaallokossa uskottavasti. On helppo samaistua rooleihin.

Lavalla seurataan samanaikaisesti avioliittoa nykyhetkessä ja nuoruuden muistoissa. Muutaman metrin matkalla tapahtuu luonteva ajankulku; ensimmäiset askeleet kohti ovea ottaa nuori Aarne ja oven kahvaan tarttuukin vanha Aarne. Nuoruusaika muistoineen ja vanhuus on senttimetrien tarkkuudella taitavasti virkattu yhteen, elämän mittaiseksi tarinaksi. Samalla se on jännittävää siksakkia muistamisen ja muistamattomuuden vaihdellessa. Aarnelle tulee kiire selvittää asioita, kun vielä on mahdollisuus, sillä Helena etääntyy askel askeleelta. Yhdessä on rakastettu ja naurettu, iloittu ja surtu, riidelty ja sovittu. Enää ei hyssytellä, on aika selvittää kaikki se, mikä on jäänyt kesken. Ehkä vielä kerran pyydetään anteeksi, sillä pian sillä ei ole enää mitään merkitystä.

On niin hämmentävää katsoa ihmistä, joka päällisin puolin näyttää olevan kunnossa, mutta sisällä tapahtuu jotain ennalta arvaamatonta. Millainen on muistisairaus ja millaista on, kun muistisairas ei enää tunnista läheisiään ja hiljalleen kadottaa heidät lopullisesti. Näytelmä nostaa pintaa omat kokemukset läheisen ihmisen kohdalla.

Marja-Leena Kouki ja Juha Muje ovat molemmat virallisesti eläkkeellä, mutta heillä molemmilla on takanaan työvuosia Turun Kaupunginteatterissa. Suosittujen näyttelijöiden saaminen samalle lavalle on varmasti yleisölle mieluinen uutinen.

Hiljattain valmistuneet uudet näyttelijäkasvot Miila Virtanen ja Joonas Snellman loistavat rooleissaan.

Katoava maa on pitkän avioliiton hieman rösöinen, mutta kuitenkin syvää kunnioitusta ja rakkautta huokuva kuvaus. Suuria tunteita laidasta laitaan.

Yhdessä on rakastettu ja naurettu, iloittu ja surtu, riidelty ja sovittu. 

Avioliitossa kaikkea ei ole tuotu päivänvaloon.

Päivittäin vaihtuvia tilanteita. Arkiset asiat muuttuvat, kun alzheimer tulee kuvaan.


Aarnelle tulee kiire selvittää asioita, kun vielä on mahdollisuus, sillä Helena etääntyy askel askeleelta. 

...millaisena jäämme toisten mieliin ja mitä tallennamme muistojen laatikkoon.   

Huoneen jokainen valkoinen kehys oli vielä hetki sitten täynnä elämää. Mutta nyt...kehys on sisältä tyhjä taulu. 

Näytelmän kakkospuoliskolla näyttämön jokainen kolkka hohtaa valkoisena. Kaiken yli pyyhkäisee tyyneys. Lavasomisteissa huomio kiinnittyy tyhjiin tauluihin. Tabula rasa. Ihminen syntyy pää täysin tyhjänä. Kaikki rakentuu syntymän jälkeisen kokemuksen kautta, mutta odottaako myöhemmin sama tila?

Turun Kaupunginteatteri

Katoava maa ensi-ilta 31.1.2019

Näyttämö: Pieni näyttämö
Kesto: n. 2 h 10 min, sis. väliajan
Teksti ja ohjaus: Satu Rasila
Lavastus ja puvustus: Heidi Wikar
Valosuunnittelu: Petri Suominen
Äänisuunnittelu: Tuomas Rissanen
Naamioinnin suunnittelu: Heli Lindholm
Rooleissa: Helenan ja Aarnen rooleissa Marja-Leena Kouki ja Juha Muje. Nuorena Helenana ja Aarnena Miila Virtanen ja Joonas Snellman. Annukan äänenä Minéa Esko.


Ystävänpäivänä on hyvä hetki viedä äiti nauttimaan teatterista.

Näytös päättyy ja minun oma kosketukseni muistisairauteen selvittyy pala palalta. Mennyt aika piirtyy mieleen muisto muistolta. Muistelen omaa mummoani ja hänelle rakkaita asioita. Maalaismaisema piirtyy verkkokalvolle. Sielunmaisema - mummolamuisto. Mummu rakasti kukkia ja niitä istutettiin innolla joka kesä maatalon pihamaalle. Ehkäpä juuri tänä kesänä valitsen pihaan hänen suosikkejaan.

Näytelmä herättää monia ajatuksia, millaisena jäämme toisten mieliin ja mitä tallennamme muistojen laatikkoon.

Näytelmän alkumetreiltä asti mukana kulkee muistojen laatikko. Se sellainen, joka löytyy varmasti monelta kotoa, jonne on kerätty monen monta juttua vuosien varrelta.


Aika monella muistojen laatikko saattaa olla juurikin tällainen. Vanha suklaarasia, jonne on talletettu valokuvia, vanhoja käsinkirjoitettuja kirjeitä, ehkä pieniä esineitä...


Minun muistojeni arkistoon talletetut asiat eivät mahdu yhteen suklaarasiaan. Niitä on suurissa laatikoissa, niitä on suuressa kaapissa, varastossa...ehkä pitäisi panostaa ja tehdä joku oikein kaunis, iso laatikko. Koskaan ei tiedä, millä mielin niitä joskus selaillaan.

- Oletko sinä jo käynyt katsomassa Katoava maa -näytelmän?
- Millainen muistojen laatikko sinulta löytyy?

10 kommenttia:

  1. Kiitos esittelystä.En ole vielä nähnyt tätä...itselläni on äidin kautta tuo Alzheimer surullisen tuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aihe koskettaa meitä monia tavalla tai toisella. Nämä näyttelijät saavat siihen vahvasti aidon tunteen. Teatteri onkin onnistunut, kun näytös koskettaa katsojaa. Vaikka aihe on vakava, löytyy sieltä myös naurun paikkoja. Lämmin suositus.

      Poista
  2. Liian harvoin tulee käytyä teatterissa ja kyllä meilläkin vanhat valokuvat ovat juurikin kauniissa pahvisessa konvehtirasiassa. Kiitos muuten arpajaisvoitosta. Keltainen talo tuli eilen postissa!

    VastaaPoista
  3. Teatteri on hyvää viihdettä, mutta on totta, että välillä se meinaa unohtua. Onneksi aina joku muistuttaa.

    Tuollainen pahvinen suklaarasia on muuten kieltämättä varsin nostalginen. Tykkään.

    Ja kiva, että posti tuli perille. Toivottavasti avaimenperä on mieluinen.

    VastaaPoista
  4. Voi tämän niin haluaisin nähdä. Äidilläni on Alzheimer ja tiedän, että mitä Muistisairaus on. Se om paljon myös läheisten sairaus. ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistisairaus koskettaa monia suomalaisia tavalla tai toisella. Satun itse asumaan suhteellisen lähellä palvelutaloa, jossa on asukkaina myös muistisairaita ihmisiä. On joskus ollut tilanteita, joissa asukas lähtee kotoaan, eikä muutaman sadan metrin päästä muista, missä koti on. Ensimmäisen kerran hämmennyin, mistä on kysymys, kun apua reitistä on kysytty. Nythän jo osaa oivaltaa, mistä on siis kysymys. Koskettaa kyllä.

      Kannattaa käydä katsomassa, jos vaan aikatauluihisi sopii.

      Poista
  5. En ole käynyt tätä katsomassa. Pitäisi käydä teatterissa useamminkin. Ehkä kerran vuodessa tulee kuitenkin käytyä. Minulla on näitä muistojen laatikoita enemmänkin. Pitäisi alkaa niitä karsimaan, vähemmälläkin muistoilla varmasti selviää. Mutta ihania ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen innostunut teatterista enenevissä määrin. On aina niin ihmeellistä, millaisia elämyksiä teatteri saa aikaan.

      Muistojeni laatikossa on myös järjetön määrä kuvia. Eräs vanha työkaveri tokasi vuosia sitten 'valokuvat ovat huonomuistisia varten', kun otin aina matkoiltani paljon kuvia. Tuolloin en asiaa ajatellut, mutta tiedä vaikka olisivat minulle itsellekin joskus vielä samassa merkityksessä. Kuva auttaa muistamaan joka tapauksessa.

      Poista
  6. Nuo teoskuvaukset olisivat vielä enemmän aihetta avaavia. Itsekään en ehtinyt mukaan. Olet hienosti lähestynyt tätä näytelmää. Muistojen laatikko on varmasti monille tuttu laatikko, sinne kerätään niitä elämänmuistoja. Muistan, kun avasin äitini muistojenarkkua hänen kuolemansa jälkeen, päällimmäisenä oli iso nippu kuolinilmoituksia, monet vanhat ihmiset leikkaavat ilmoituksia lehdistä.
    Mutta nyt menin asioitten edelle. Oli hienoa lukea tunnelmiasi tästä näytelmästä.
    Ja kysymykseen vastaan, olen käynyt katsomassa Katoavan maan. Elämänmakuinen ja riipaiseva näytelmä.
    Kiitos Titta! Aurinkoista sunnuntaita!

    VastaaPoista
  7. Tuo elämän muistojen laatikko taitaa löytyä lähes kaikilta. Niiltäkin, jotka eivät tunnusta sellaista omistavansa. Voihan se olla vaikka kirjoituspöydän laatikko. Kuoleman jälkeen löytyvä muistojen laatikko voi sisältää yllättäviä asioita, nuo kuolinilmoitukset ovat vanhemmilla ihmisillä tallessa. Joskus olen nähnyt jopa valokuvia, joihin päälle on merkattu pieni risti. Viesti on selvä.

    Teosavaukset ovat omiaan näytelmän alkuun. Suorastaan hieno tilaisuus syventyä käsillä olevaan aiheeseen. Ehkä ensi kerralla minäkin...

    Aurinkoa alkavaan viikkoon!

    VastaaPoista