tiistai 28. tammikuuta 2020

Enkeli vaihtoi väriä

Enkeleitä, onko heitä?

- On, on.

Niitä löytyy kyllä kotoa...ainakin pihapuiden oksilta, yksi roikkuu varaston reunalla, toinen makoilee kivikossa, eräs pikkuruinen enkeli on tiiliseinään naamioituneena ja muutamat on kätketty talon seinien sisään sillä suojelusenkeleitä pitää olla. En voi sanoa, että ne olisivat mitään suurempia keräilykohteita, mutta jostain niitä aina vain ilmestyy.

Jälleen aukeni eteen tilaisuus pelastaa muutamat erään muuton pyörteissä. Vanhat kultaiset enkelit olivat saaneet vuosien mittaan muutamia kolhuja ja maali oli sieltä täältä pois. No, sekin voisi olla tehokeino sellaisenaan, mutta aina voi maalta joko entisöiden samalla värillä tai vaihtaa kokonaan tunnelmasta toiseen. Olen niin armoton maalien rakastaja, että värien vaihtelu on mielestäni varsin piristävää. Näitä kultaisia enkeleitä on varmaan monilla ja nyt myös minulla. Tosin. Ne vaihtoivat väriä.

Tuomari Nurmio levytti liki 40 vuotta sitten laulun Lasten mehuhetki, jossa laulettiin "...lasten mehuhetki, päättyi ikävästi, musta enkeli vei päivänsankarin...". Tutut sanat monelle. Mitä laululyriikka sitten haluaakaan viestiä; kätkettyä tuskaa, lapsuuden pelkoja ja ahdistusta...ristiriitaisia tuntemuksia. Paljon jää varmasti kuulijan oman tulkinnan varaan, mutta varmaa on että musta enkeli ei ensimmäisenä tuo mieleen iloista ja valoisaa hahmoa.

Niin tai näin - kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mutta kaikki mustakaan ei liian mustaa. Lahjoituksena saamani kultaenkelit ovat siis uudessa värissään mustia ja valmiita uusille paikoille. Spraymaali tekee hetkessä ihmeitä. Esineen koko luonne muuttuu silmänräpäyksessä. Onhan tuo musta enkeli aika kiehtova.


Lähtöasetelma - kultaiset enkelit.


Pieniä kolhuja, jotka on maalilla helposti korjattavissa.


Simsalabim...onko tämä nyt SE musta enkeli, joka vei päivänsankarin?
P.S huomaa tiiliseinään piiloutunut pikkuenkeli.


Siinä ne nyt kuivattelee ja odottaa uusia paikkoja, jonne lentää liihotella.


Jostain kohdin kultaväri paaltaa esiin, mutta se sopii hyvin muuten niin mustaan yleisilmeeseen.

Talven selkä tuntuu taitetulta ja mieli viipyilee yhä useammin ehostusmaalauksien parissa. Iso puinen lyhtykin on jo päässyt To do -listalle. Ensimmäinen kerros maalia on siihenkin jo sudittu. Mustaa. Ylläri.

- Joko sinä olet aloittanut tämän "pienillä toimilla kohti uutta ilmettä" -kevätprojektin?

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Tiedätkö missä sinun vanha puhelimesi on?

- Onko sinulla käsitystä, missä on vanha puhelimesi, televisiosi, radiosi tai videopelisi? 
- Kai sentään muistat millaisia ne olivat? 
- Ja osaatko vastata, kuinka monta puhelinta olet elämäsi aikana omistanut?

Minä en välttämättä pysty sanomaan, kuinka monen puhelimen kanssa olen elänyt. Enkä heti muista miltä kaikki laitteeni ovat näyttäneet. Laitteita vaihdetaankin nykyaikana nopeammin kuin koskaan ennen. Mutta - onneksi on olemassa paikka, jossa voin kaiken menneen palauttaa mieleeni jos siltä tuntuu, lähteä aikamatkalle ja saada vanhat arkiset asiat hyvinkin elävästi esiin.

Löytöjä Made in Salo -näyttelyssä 

Salossa sijaitsee elektroniikkamuseo, jonka kokoelmista löytyy n. 10 000 esinettä sekä kirjallisuus- ja arkistoaineistoakin yli 400 hyllymetriä. Tutustumismatka vie kauas vuosikymmeniä taaksepäin ja sieltä löytyy tutut omat jutut, mutta myös melkoinen määrä kaikkea sitä, josta ei omia muistikuvia olekaan. Jos siis olet hitustakaan halukas muistelemaan, millainen oli ensimmäinen puhelimesi ja millaisesta laatikosta katsoit ensimmäiset TV-ohjelmasi suuntaa Salon elektroniikkamuseoon.

Keskeisen osan muodostavat salolaisen elektroniikkateollisuuden laitteet 1920-luvulta lähtien. Minä innostuin heti isovanhempien putkiradiosta, lapsuuden TV:stä ja mittavasta puhelimien kirjosta.

Maaseudulla pappa kuunteli putkiradiota ahkeraan. Ukkosella piti aina muistaa ottaa johto pois seinästä. Radio oli arvokas ja tärkeä. Aika oli toinen. Nykyään vanha putkiradio voi toimittaa jo toisenlaista virkaa, kuten esim. ihan vaan koristeena. Ehkä kannattaa siis pelastaa mummulan vanhat aarteet.

TV:t päivitellään uusimpaan malliin tuon tuostakin, mutta vanhoille laitteille löytyy vaalijoita ja myös luovia ratkaisuja. Keltainen kahvipannu -blogin Pauliina on ideoinut ja tuunannut kekseliään uusiokäytön; vanhasta vastaanottimesta tuli kissan kotipesä. Se lienee yksi tuunaajien suurimpia suosikkeja. Olen nähnyt telkkujen uusiokäyttöä myös baarikaappina ja kirjahyllynä. Tällä hetkellä minun suunnitelmissani siintää juuri tuollainen TV:stä baarikaappi -ratkaisu. Oikeaa lähtökohtaa ei ole tullut vastaan, mutta täällä museossa sai unelmoida ja pähkiä millaisia ylipäätään on olemassa, jos jostain sattuu löytämään. Se mikä nyt ainakin tuli vastaan oli itse ostamani ensimmäinen ihka oma TV. Miten aikanaan ihastuinkaan siihen Nokia-merkkiseen, kirsikkapuiseen ja tyylikkääseen telkkuun. Nostalgiaa oli ilmoilla.

Museon seiniltä luin historiaa, joissa Salora Oy:n työnjohtaja Pentti Kataja muisteli 1960-luvun alun televisioiden kaupustelumatkoja Salon alueen ympäristökunnissa seuraavasti;

- Vain vauraimman näköisiin taloihin mentiin sisälle. Nopea silmäys sai selvittää, millaista taktiikkaa tuli käyttää missäkin miljöössä. Jos oli vanhempia ihmisiä, puhuttiin televisiosta nähtävistä jumalanpalveluksista kun taas nuoremmille mainostettiin urheilu- ja musiikkitapahtumia. Kun isäntäväki innostui asiasta, vietiin antenni katolle pilkkopimeässä ja ankarassa pakkasessa. Sana oli kiirinyt ja naapureita lappasi uteliaina sisään. Joskus kaikki meni hyvin ja töllö jäi pienen tinkimisen jälkeen taloon.

Tarina on pitkä ja jatkuu paikan päällä, kuten moni muukin. Siinä on kyllä uskomattomia historiallisia faktoja. Oikeasti alkoi ihan hymyilyttää, millaisia tarinoita onkaan.

Puhelimien historiassa on paljon hauskoja mielikuvia kuten SF-leffojen tutuksi tekemät sentraalisantrat, joista syntyi värikkäitä mielikuvia. Tai entäs sitten ne ajat, jolloin eteisessä oli koko perheen käytössä ollut yksi puhelin. Asioita sovittiin, treffeille mentiin ja aina porukat oli paikalla sovitusti. Eikä kukaan kaivannut niitä "mä myöhästyn hiukan" -kännykkäpuheluita. Museon opasteista bongasin tiedon, että helmikuussa 2016 Suomessa oli vajaat 10 miljoonaa matkapuhelinliittymää.

Museon seinällä luki vuoden 1987 uuden puhelimen mainostuksessa käytetty iskulause;

Kevään kukka on kämmekkä. 
Kevään tuote on kännykkä.

Jos ja kun löydät vanhoja aarteita, mieti missä roolissa ne voisivat olla käytössä tänä päivänä. Toki voit vaan kerrata historiaa näyttelyssä. Kodeista saattaa löytyä monta laitetta tarpeeseen ja muutoin vaan säilytettynä. Salon elektroniikkamuseoonkin voinee lahjoittaa ylimääräisiä. On muistosi millaisia tahansa - Made in Salo -näyttelyssä voit niitä muistella 5. toukokuuta 2020 saakka.


Näyttelyssä yhdistyy monet johdot.


Vanhoja kännyköitä on jemmoissa, muttei sentään näin montaa. Hauska kokoonpano toivottaa tervetulleeksi näyttelyyn.


Pyörät pyörivät täälläkin. Kaiken yllä.


Täällä on hyllykaupalla historiaa ja arvokkuutta. Tarkat vuodet ja nimet kohdillaan.


Ihan vaan nostalgiaa ja kaikenlaisia kuvitelmia. Tällainen puhelin löytyy meidän kotiseinältä nytkin (koristeena) harmaana.


Salon elektroniikkamuseossa yhdistyy vuodet ja radiot.


Pieni osa kännykkäkokoelmaa.


Kuka muistaa veivanneensa numeroa tällaisesta kiekosta?


Salora vuodelta 1969. Tämä olisi se malli, josta voisin tehdä kirjahyllyn tai sen baarikaapin.

Ihan vaan ohimennen - vanha kännykkämallisi on luultavimmin esillä museossa, mutta muistatko, mikä oli ensimmäinen puhelinnumerosi? 
Entä muistatko, mikä oli lapsena suosikkiohjelmasi, joka piti nähdä?

tiistai 14. tammikuuta 2020

Mikä taideteos saa ajamaan useita kilometrejä näyttelyyn?

Olen viime kuukausina innostunut yhä enemmän taiteesta. On ollut kiinnostavaa seurata, millaiset ovat taiteellisen luomistyön juuret, millaisia ajatuksia työn eri vaiheissa virtaa ja miten ideat ovat jalostuneet. Museokorttilaisena yhä useammat käyntikerrat ja uudet kohteet ovat tulleet osaksi vapaa-aikaa. Arvostus museoita kohtaan on aina ollut, mutta nyt täytyy tunnustaa että pidän museoista entistä enemmän. 

Tässä postauksessa piipahdan Saloon ja sikäläisen taidemuseo Veturitallin Ajan myötä -näyttelyyn. Näyttely alkoi jo syyskuussa 2019, mutta nyt tammikuussa 2020 ehdin juuri ja juuri viimeisille näytöshetkille. Vierailu Veturitalliin oli ensimmäinen, mutta niin positiivinen kokemus, että palaan taatusti paikalle myös tulevien näyttelyiden myötä.

Alexander Reichsteinin Ajan myötä -näyttely Salossa
21.9.2019 - 12.1.2020
- mitä ovatkaan "Kummat vieraat"?

Reichsteinin Veturitallin saleihin rakentamat erilaiset todellisuudet käsittelivät kiehtovasti olevaa ja mennyttä ympärillämme. Luvassa oli ehdottoman moniaistisia taidekokemuksia. Somessa ihastelemani kuvat herättivät mielenkiinnon ja aivan pakko oli lähteä paikan päälle katsomaan, miltä näyttää aavemaisen jännittävästi hohtava veistosinstallaatio "Kummat vieraat" livenä.

Iso sali hehkui epätodellista valoa ja teräslankaiset hahmot olivat jotenkin niin läsnä, että melkein alkoi jännittää; jospa ne lähtevät liikkeelle. "He olivat täällä" -kokonaisuus toi luoksemme aiemmin eläneet hahmot. Installaatio herätti ihmiset henkiin aikojen takaa.

- "Ihmiset eivät koskaan häviä jättämättä jälkiä. He pysyvät luonamme niin kauan kun muistamme heidät ja ajattelemme heitä", kuvaili Reichstein teosta.

Kiersin näyttelytilaa ja ihailin kuinka taidokkaasti hahmot oli toteutettu. Vaikka mistä kulmasta katsoi aina oli niin aidot ihmisen linjat. Haamumaiset miehet, naiset, lapset ja eläimet olivat kuin kummituksia. En kuitenkaan työntänyt kättäni niiden läpi vaikka se olisi mennyt kuten haamujen kohdalla aina käy. Teräslankaa ja UV-valoa, mutta silti nämä hehkuvasti loistavat, ääriviivaiset hahmot saivat tuntemaan todellisia aistimuksia. Kuiskasiko joku? Kuka liikkuu? Täytyi olla tarkkana, ettei toinen aika imaise mukaansa. Aikamatkaa se todella olikin sillä asut, asusteet ja jopa asennot kuvasivat osuvasti juuri niitä aikoja, jonne hahmot olivat kuuluneet.

Rakensin muinaisveistoksen
- Mutatis mutandis 

Ovella tunnen olevani antiikin argeologisilla kaivauksilla. Ja mitä tuleekaan vastaan? 
- Mahdollisuus rakentaa oma muinaisveistos. 

Tilaisuus sai lapsenmielen esiin ja pakkohan sitä oli pyöritellä suuria murikoita etsien ne kaikkein mieluisimmat rakennuspalikat omaan työhön. Kun styrox, vaneri, teräslevyt, voimamagneetit ja paperimassa lyödään yhteen on syntynyt rakennuspalikoita, joista museokävijät saivat rakentaa oman veistoksensa, toteemipaalun. Mielikuvitusta matkaan ja peruskivestä muuntuu hetkessä jylhiä jumaltarustojen sankareita. Teokset muuttuvat ja minä sain heti alakoululaisen mukaan projektiin. Valmista tuli.

Kirjasta on moneksi

Teräslankahahmojen jälkeen Veturitallin kirjasali oli suosikkini. Megaiso kirjoista koottu labyrintti houkutti kävelemään kapeille käytäville. Poistettu oli kiinnostava taideteos siinäkin mielessä, että sen syntymiseen on saanut osallistua myös museoyleisö. Salon taidemuseo kuulutti viime keväänä vastaanottavansa kirjalahjoituksia Poistettu-nimistä teosta varten. Kun seison kirjasalin ovella voin vain todeta, että lahjoittajia on ollut todella paljon.
Tuhansia kirjoja.

Nopea tarkastelu osoittaa; Labyrintti on todellakin niellyt opuksia, mutta mitä tämä kertoo kirjojen säilymisestä? Ihmisillä on selvästi halu hylätä kasapäin niitä asioita, joita hetki sitten kerättiin hyllyt piukkaan. Ainakin sujuvasti kirjat taittuvat tilassa torneiksi, spiraaleiksi, taloksi tai vaikka joulukuuseksi.

Kivaa bonusta museokävijälle oli se, että näyttelyn päätyttyä yleisöllä oli mahdollisuus ottaa mukaansa kirjoja kun suuri labyrintti purettiin.

Visiitti kivisaarelle

Saarilla asukkaat ovat omissa puuhissaan - joku lukee, toinen nukkuu, yksi soittaa ja toinen ottaa aurinkoa, jossain joku kalastaa.

- Installaation idea syntyi, kun olin lentämässä Suomen saaristossa lentokoneella. Lintuperspektiivistä käsin huomasin, kuinka saaret muistuttavat kiviä. Vain mittakaava on eriReichstein avaa teosta.

Luonnonkivet, kanaverkko ja teräslanka on taipunut kauniiksi saaristoksi, ihmiset askareissaan täynnä pieniä yksityiskohtia. 

12 kuukautta
- vuorovaikutteinen näyttely vuodenajoista

Taivaankappaleiden liikkeitä seuraten ihminen on oppinut määrittämään aikaa. Ajan laskeminen kuukausiin, viikkoihin ja päiviin määrittää paljon. Tässä tilassa ajalla oli oma merkityksensä ja mikä parasta täällä pääsi osallistumaan - pöydän äärellä saattoi askarrella taideteoksen, joka kuvaa omaa syntymäkuukautta. Keksitkö, millainen olisi sinun syntymäkuukautesi taideteos?
________________

- Venäläissyntyinen, 1990 alkaen Suomessa asunut Alexander Reichstein tuottaa koko perheelle suunnattuja mielikuvituksellisia näyttelykokonaisuuksia. Hän on valloittanut suomalaisesta taidekentästä oman erikoisalueensa, jossa hänen mielikuvitukselliset ja interaktiiviset installaationsa leikittelevät taiteen ja illuusioiden rajalla.

- Salon taidemuseon rakennus on yli 100-vuotta vanha veturitalli. Taidemuseona Veturitalli avattiin syksyllä 1998. Veturitallin seuraava näyttely alkaa 25. tammikuuta - Kuvanveistäjä Tommi Toijan Omia kuvia.

Täytyy kyllä todeta, että Salon taidemuseo Veturitalli oli mukava kokemus ja juuri päättynyt näyttely mielenkiintoinen ja koko perheelle sopiva. Tulen taatusti seuraamaan molempia!


Somessa ihastelemani kuvat herättivät mielenkiinnon ja aivan pakko oli lähteä paikan päälle katsomaan, miltä näyttää aavemaisen jännittävästi hohtava veistosinstallaatio Kummat vieraat livenä. 


Kiersin näyttelytilaa ja ihailin kuinka taidokkaasti hahmot oli toteutettu. Vaikka mistä kulmasta katsoi aina oli niin aidot ihmisen linjat ja asennot. 


Haamumaiset miehet, naiset, lapset ja eläimet olivat kuin kummituksia. En kuitenkaan työntänyt kättäni läpi vaikka se olisi mennyt kuten haamujen kohdalla aina käy. 


Teräslankaa ja UV-valoa, mutta silti nämä hehkuvasti loistavat, ääriviivaiset hahmot saivat tuntemaan todellisia aistimuksia. Kuiskasiko joku? Kuka liikkuu? 


Täytyi olla tarkkana, ettei toinen aika imaise mukaansa. Aikamatkaa se todella olikin sillä asut, asusteet ja jopa asennot kuvasivat osuvasti juuri niitä aikoja, jonne hahmot olivat kuuluneet.



Ovella tunnen olevani antiikin argeologisilla kaivauksilla. Ja mitä tuleekaan vastaan? 
- Mahdollisuus rakentaa oma muinaisveistos. 


Kun styrox, vaneri, teräslevyt, voimamagneetit ja paperimassa lyödään yhteen on syntynyt rakennuspalikoita, joista museokävijät saivat rakentaa oman veistoksensa, toteemipaalun. 


Tilaisuus sai lapsenmielen esiin ja pakkohan sitä oli kokeilla ja pyöritellä suuria murikoita etsien mieluisat rakennuspalikat. Mielikuvitusta matkaan ja peruskivestä muuntuu hetkessä jylhiä jumaltarustojen sankareita. 


Teräslankahahmojen jälkeen Veturitallin kirjasali oli suosikkini. Megaiso kirjoista koottu labyrintti houkutti kävelemään kapeille käytäville. Poistettu oli kiinnostava taideteos siinäkin mielessä, että sen syntymiseen on saanut osallistua myös museoyleisö. Salon taidemuseo kuulutti viime keväänä vastaanottavansa kirjalahjoituksia Poistettu-nimistä teosta varten. 


Sujuvasti kirjat taittuvat tilassa torneiksi, spiraaleiksi, taloksi tai vaikka joulukuuseksi.   


Pientä bonusta museokävijälle oli se, että näyttelyn päätyttyä yleisöllä oli mahdollisuus ottaa mukaansa kirjoja kun suuri labyrintti purettiin. Uskon, että Mitä-missä-milloin -kirjoilla on yhä omat kannattajansa esim. syntymävuosien mukaan. Löytyypä labyrintistä rivi kirjoja, joita hetki sitten itsekin pelastin.




Saarilla asukkaat ovat omissa puuhissaan joku pyörilee, toinen istuu, yksi soittaa ja toinen ottaa aurinkoa, jossain joku kalastaa. 


- Installaation idea syntyi, kun olin lentämässä Suomen saaristossa lentokoneella. Lintuperspektiivistä käsin huomasin, kuinka saaret muistuttavat kiviä. Vain mittakaava on eri, Reichstein avaa.


Luonnonkivet, kanaverkko ja teräslanka on taipunut kauniiksi saaristoksi, täynnä pieniä yksityiskohtia. Tässä muodikkaasti hulavanne.



Varjo piirtyy hauskasti seinään.


12 kuukautta
- vuorovaikutteinen näyttely vuodenajoista


Kalenterisivu huhtikuu. Seinillä oli monia erilaisia ja erikielisiä kalentereita, jonne sai käydä ympyröimässä syntymäpäivänsä ja kirjoittaa nimensä oheen.


Kevättä ilmassa? Miksei. Minäkin olen pitänyt pönttötalkoita.


Tässä tilassa ajalla oli oma merkityksensä ja mikä parasta täällä pääsi osallistumaan - pöydän äärellä saattoi askarrella taideteoksen, joka kuvaa omaa syntymäkuukautta. 


Taidemuseon pihassa kääntöpöydällä on Haapamäen veturipuistosta hankittu Kana-veturi.


Minä sain matkaani 1970-luvun kirjoja, joiden välistä löytyi ajan lehtileikkeitä ja omistuskirjoituksia. - Mahtaako kirjojen omistajat aina muistaa, mitä kätkevät sivujen väliin?


Suloisesta museokauppakulmasta matkaani lähti pari teosta ja mitä kauneimmat Minka Designin pitsiset korvakorut. Taidetta monessa muodossa.


Pari lahjakirjaa. Sisällöistä en tiedä, mutta ehkä Hélènen kansi sai tarttumaan kirjaan juuri nyt niin ajankohtaisen naisen nimen mukaan. Ensi perjantainahan (17.1.) tulee ensi-iltaan Antti J. Jokisen ohjaama Helene-elokuva, joka kertoo taidemaalari Helene Schjerfbeckistä. 


Ja jotain upouutta taidetta kirjahyllyyn - mielenkiintoinen Reichsteinin tuotantoon perustuva teos sekä Intoa ja innoa muotoilussa, jonka kantta koristaa Maija Isolan Kaivo (1964). 
(Kaivo sanasta tulee väkisin mieleen runo, joka löytyy vanhasta teinivuosien runovihosta;
Kaipaus on kuin kaivo, 
jonka veden näkee,
muttei ylety juomaan.)

- Mikä on sinun paras taidebongauksesi?

tiistai 7. tammikuuta 2020

Tee itsesi näkyväksi

Tämä ei ole varsinaisesti mikään uusi juttu, mutta juuri nyt ajankohtainen ja yhtä ihana joka vuosi. Tämä idea ei vanhene, sillä aina tulee pimeä - ennemmin tai myöhemmin. Olen jo pidemmän aikaa suosinut tätä heijastimen käyttötapaa, mutta muistutettakoon siitä jälleen näin uudella postauksella. Vanha on olemassa muutaman vuoden takaa.

Kaulakoru = helppo DIY-heijastin

Hiha repesi, taskun suuaukko repsahti...Heijastin tuntuu usein olevan tiellä. Se jää hihasta ja taskusta kiinni milloin mihinkin, mutta ajattele; jospa heijastin olisikin kaulakoru! Silloin se roikkuisi helpommin matkassa niin syksyn pimeillä kuin talven lumettomassa hämäryydessä. (Älä toki unohda; yksi heijastin ei riitä - tässä toinen helppo DIY-vinkki). Kaulakoruheijastimen voisi tehdä pidemmän kaavan kautta kokonaan itse, mutta tämä on se nopeampi ja helpompi tie. Valmis helminauha ja heijastin muodostavat yhdessä toimivan kokonaisuuden, joka voisi hyvinkin olla ostettu sellaisenaan.

Mieti, mikä on lemppariheijastimesi / -lempparikaulanauhasi ja yhdistä ne. Niistä voi yhdessä tulla aivan ykkössuosikkisi. Ja mikä parasta; teet itsesi näkyväksi pimeällä. 


Koska olen kukkaistelija ja pihastelija ovat kukat lähellä sydäntäni. Tämä heijastin kukki niin säihkyvästi pikkumarketin valikoimissa, ettei sitä voinut vastustaa. Näin siinä heti mahdollisuuden toisenlaiseen kokonaisuuteen. Kotona odotti avainkaulanauha, joka helmiketjuna oli kuin koru. Siitä se kehkeytyi -> loistava koru toppatakin päälle.


Jotenkin tässä on riittävästi tyylikkyyttä, ettei tarvitse sen varjolla jättää heijastinta käyttämättä.


Taas on pimeää, joten kyllä tätä todella tarvitaan. Ja ihan hyvä pointti on tämäkin; olen aikamoinen koruihminen - tässä siis hyvä käyttökoru ulkovaatteiden päälle! 
(P.S ja onhan niitä koruja kertynyt ns. siivouskaapillinen.)


- Millainen on sinun lemppariheijastimesi?
- Oletko kokeillut heijastinta kaulakoruna?

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Tuttua 30-, 40-, 50-, 60-, 70-, 80- ja 90-luvut...mutta mitä tuo uusi luku?

Monelle käy varmasti niin, että vuoden vaihtuessa kirjoittaa seuraavan tammikuun helposti vanhaa vuosilukua. Vanha on vaan niin vahvasti mielessä. Eli seuraavina päivinä tulee moneen paperiin vielä vedettyä vauhdilla luku 2019, mutta miksi ei koskaan tyyliin 2021? Miksi menneeseen on niin helppo juurtua ja tulevaan ei leiju edes vanhingossa.

Vuodenvaihde on täynnä lupauksia ja maailma nähdään muutoksen silmin. Moni vanha asia tuntuu korjattavalta ja aina on yksinkertaisesti paljon parannettavaa. Mutta toisaalta on sanontoja, jotka ylistävät vanhaa. Aika on kaiken kaikkiaan erikoinen käsite. Miten sitä kuuluu lähestyä ja mitä ajasta jää? No, muistot. Nehän niiltä menneiltä vuosilta tallentuu.

Aikaa miettiessäni huomaan yhä, kuinka on valtavan helppo yhdistellä asioita tietyille vuosikymmenille kuten 30-, 40-, 50-, 60-, 70-, 80- ja 90-luvuille...samaan aikaan on selvästi vaikeampaa miettiä esim. mikä oli selkeän erottuvasti muodissa 2000- tai 2010-luvuilla. Mikä on 2020-lukua jää nähtäväksi.

Tässä postauksessa päätin kuitenkin, uuden vuosikymmenen alkajaisiksi, sekoittaa vanhaa ja uutta - liimata yhteen ne erilaisina muistoina säilyneet vuodet. Näiden tuotoksien punaiseksi langaksi on valittu vintage, johon on väkisin sovitettu nykypäivää. On kiinnostavaa katsoa, miten vapaa ajatusvirta yhdistelee kuvia. Niitä kuvia, joita on fiiliksellä leikelty eri vuosien lehdistä. Jälleen on edessä jännä annos menneisyyden pohdintaa ja tulevan kihelmöivää odotusta. Löytyykö korteissa yhdistäviä tekijöitä, sulaako ne yhteen vai onko nähtävissä pelkkiä riitasointuja. Päättele itse.

- Hyvää uutta vuotta 2020!

Lehtikasat on vihdoin siivottu

Olen vihdoin saanut aikaiseksi tuhota kertyneet (korkeat) lehtipinot ja siten yhdistänyt vuosia. Edessäni on kasa vanhoja lehtiä, liimaa, sakset, pahviarkkeja, tarrakirjaimia, vanha kirja, ravintolan papereita, tulitikkuaskin kansikuvia ja ennen kaikkea...sekainen tila.

Aikanaan nämä kortit (ja ne monet muut, joita en kaikkia tähän postaukseen liittänyt) saavat viimeisen silauksen sen mukaan kenelle päätyvät ja missä tarkoituksessa. On siis ollut korttien askartelupäivä.

Olen vuosia tykännyt väkerrellä korttien parissa ja siksi se on kai monesti osunutkin tehtäväkseni eri tilanteissa. "Sulta se käy - tee joku kiva".
Ja onhan niitä tehty.
Lukuisia.
Ennen en tosin ole tainnut olla näin paljon vintage-hengessä.

'' Haluaisitko sinä saada tällaisen 
vintage-nykyaika -kortin?


Punainen ei ole varsinainen lempivärini, mutta koskaan en voi vastustaa sen voimaa. En tässäkään. Muuten niin harmonisen kortin voimavara on juurikin yksi kukka, joka tavallaan myös tehostaa katseen. Punainen.


Näistä sekaisista asetelmista kaikki lähti. Se, miten mikäkin löytää samalle pahville on selvää palapeliä.



Ihanat vanhat lasten saappaat voisivat hyvinkin kuulua kuvan lapselle.


Tiesitkö, että Armi Kuusela on kruunattu ensimmäisenä maailman kauneimmaksi naiseksi, sillä Miss Universum -kisa järjestettiin ensimmäistä kertaa 1952. Tässä Armi 50-luvun lehdestä leikattuna. Taustateksti ja vanha omistuskirjoitus on napattu Anni Swanin kirjasta Kootut kertomukset V Pikku-Pappilassa. 


1930-luvun lehden kansikuvatyttö kantaa 2010-luvun taimia korissaan. Tämä kortti sopisi erittäin hyvin esim. kukkaistelijan ja pihastajan lahjan kylkeen.


Tässä voisi helposti nähdä rakkaustarinan, joka on soviteltu vanhan soutuveneen ja ravintolan "kanakori-paperin" päälle.


Aidosti vanha + uusvanha + kuusi kuvaa = harmoninen kokonaisuus, jossa mukana vielä vanha osoitelapun osanenkin. 


Kerroksellista kauneutta. Kehys kehyksissä.


Kortin viestinä voi pitää kirjoittamista ja ajatusta siitä, kuinka kirjoitustaito katoaa. Mikään ei ole ikuista - tuskin kirjoitustaitokaan. 


Toisto on aina tehokasta. Ja näyttää usein yksinkertaisimmillaankin hyvältä. Puutarhalehden paperikukat saivat aitoa seuraa jouluruususta. 


Tässä on vintagea kerrakseen.


Tämä kortti koostuu vain kolmesta kuvasta, mutta näyttää kuin käytössä olisi useampi.


Tässä on jotain niin raikkaan, kauniin keväistä. Kortissa kaunis yksityiskohta, lipasto persoonallisesta kodista.


Hyvää syntymäpäivää! Kamerat valmiina - hymyä!


Silkkaa söpöyttä koiraihmisille.


Viisi kuvaa riittää kivan perspektiivin syntymiseen. Huomaa viereinen lasipaino, joka on melkein kuin tytön mekko.

- Oletko sinä tehnyt DIY-kortteja yhdistelemällä lehdistä leikattuja kuvia?